Kaikki alkoi sangen mielenkiintoisesti. Lähdin syksyllä 2011 Erasmus-opiskelijavaihtoon Valenciaan pitkän pohdiskelun ja jahkailun jälkeen. Joskus mulla oli haaveena uskaltaa lähteä vaihtoon, mutta silti hakupapereiden jättäminen jännitti sikana! Päätin kuitenkin, että kokeilen nyt mihin mun rahkeet riittää, ja mietin, että pääseehän sieltä aina maitojunalla takaisin, mikäli en tykkäisi siellä olla. Ykkösvaihtoehtona mulla oli Valencia, ja sinne myös pääsin.
Miksi juuri Valencia? Enhän mä tiennyt koko kaupungista mitään ennen sinne menoa. Vain sen tiesin, että se on Itä-Espanjassa Välimeren rannalla, se ei ole niin iso kaupunki kuin Madrid ja Barcelona, mutta silti suurkaupunki, ja että siellä on ihan mukavan lämmin :D Ja siellä on ihan ok futisjengikin. Kai se lämpö ja meren ranta sitten houkutteli... ;) Takkuisen alun jälkeen sain pikkuhiljaa paljon uusia kavereita, ja kielitaitokin alkoi kehittyä: aloinkin viihtyä Espanjassa ihan toden teolla. Tykkäsin täällä olosta niin paljon, että anoin koululta lupaa olla vielä toisenkin lukukauden eli yhteensä olin vaihdossa kokonaisen vuoden.
 |
| Valencia - Ciudad de las Artes y las Ciencias illalla |
Vaihto-opiskeluaika oli kyllä paljon muutakin kuin opiskelua, tai pikemminkin kaikkea muuta kuin sitä opiskelua.. :D Paljon illanistujaisia, bileitä, reissaamista... Sitä ei voi sanoin edes kuvailla kuinka siisti se vuosi oli. Kaikista huipuinta oli kuitenkin se, kun sain vieraita Suomesta: pystyin jakamaan ne hetket elämästäni kaikista rakkaimpien ihmisten kanssa! :) Vaihdossa tutustuin myös nykyiseen poikaystävääni yhteisten vaihtarikavereiden kautta. Enhän mä aluksi ajatellut, että tästä mitään vakavaa kehkeytyisi, mutta kappas - mites kävikään :D Kaiken koetun jälkeen oli melkoisen haikeaa palata takaisin Suomeen kesätöihin ja koulun penkille, mutta toisaalta Suomessa odottivat perhe ja ystävät, joiden näkemistä odotin sairaan innolla! On se aikamoinen fiilis, kun näkee vajaan vuoden jälkeen rakkaita ihmisiä ja jutut lentää samalla tavalla kuin aina ennenkin :) On ollu käsittämättömän hienoa huomata, että tosi ystävät pysyvät rinnalla oli välimatka kuinka pitkä tahansa ja oli sitten viime näkemästäkin kuinka pitkä aika tahansa.
Puoli vuotta vaihdon jälkeen maltoin pysyä Suomen kamaralla, sillä tammikussa 2013 tää tyttö aloitti työharjoittelun Valencian yliopistolla. Työharjoittelu kesti viisi kuukautta, mutta silloin ei hirveästi kyllä biletetty, kun ei enää jaksanut ;D Muutamia rauhallisia viikonloppureissuja lähimaastoon tehtiin poikkiksen kanssa. Harjoittelun jälkeen en oikein tiennyt mitä mun elämässä tapahtuisi seuraavaksi. Se nyt oli selvää kuin pässin liha, että opiskelut pitää saada kunnialla suoritettua loppuun, mutta mites sen etäsuhteen laita? No, ei siinä muu auttanut kuin "kärvistellä" etäsuhteessa, sillä kummallekin oli itsestäänselvää, että haluaa ehdottomasti olla toisen kanssa. Säännöllisin väliajoin kävimme toistemme luona, ja sitä yhteistä aikaa arvosti todella paljon, sillä aikaa oli vain rajallisesti.
Etäsuhteessa oli kuitenkin omat plussa- ja miinuspuolensa. Plussana se, kun toisen näki ja sai viettää aikaa toisen kanssa, siitä otti ihan kaiken irti ja nautti täysillä. Aikaa ei halunnut tuhlata turhanpäivisiin kinoihin. Ja kun sen toisen näki, oli se jotain spessua. Se kutkuttava ja odottava fiilis... Ihan kuin ensitreffeille olis mennyt :D Etäsuhteen aikana opin myös vihaamaan lentokenttiä :P Miljoonat heipat saanut heittää lentokentillä (en käytä sanaa hyvästit, koska se on mun mielestä jotenkin liian pysyvää, ihan kuin että "ei enää ikinä nähtäis"). Monet ilon ja surun kyyneleet on vierähtäny siellä. Kahden maan välillä eläminen on joskus kuin eläisi "kahden tulen" välissä, sillä molemmissa maissa on jotain rakasta ja jotain mitä odottaa. Siksi se onkin aina ristiriitaista matkustaa kummasta maasta tahansa toiseen: toisaalta sitä on allapäin, kun joutuu sanomaan heipat yhdessä päässä, mutta toisaalta sitä on onnellinen, kun siellä toisessa päässä on myös tärkeitä ja rakkaita ihmisiä odottamassa sua. Miinuksena se välillä jopa piinallinen odottaminen ja ikävöiminen, kun vain haluaisi olla toisen kanssa eikä se ole mahdollista... Joka parisuhteessa keskusteleminen on tärkeää, mutta yhteydenpito ja puhuminen etäsuhteessa on vielä tärkeämpää, koska muuten se ei vaan voi toimia.
Olimme etäsuhteessa yhteensä n. 2,5 vuotta kunnes muutin Valenciaan viime vuoden lopulla, ja pian olemme asuneetkin täällä puoli vuotta. Ihme kyllä, löysin töitä todella nopeasti. Ajattelin, että en varmaan saa täältä ikinä töitä, kun työtilanne täällä ei ole mikään paras, mutta reilu kuukausi siinä meni kunnes työpaikka löytyi! Tosi monet tutut sanoivat sitä, että "miten sä luulet löytäväsi töitä sieltä, kun ei espanjalaisetkaan löydä" ja ne varmaan pitivät mua hulluna :P Mä päätin näyttää kaikille epäilijöille närhen munat, ja tässä sitä ollaan! Mä oon vähän tällainen, että jos jotain päätän tehdä, teen sen 100 % täysillä ja sydäntäni kuunnellen. Tietysti järki täytyy pitää päässä, mutta teen aika paljon asioita tunteella. Teen yleensä sen, mikä tuntuu sillä hetkellä parhaalta. Tietty olin pitkään jo miettinyt ja punninnut Espanjaan muuttamisen hyviä ja huonoja puolia jo ennen muuttoa, mutta ne konkretisoituivat oikeastaan vasta muuton jälkeen.
Suomi on mun kotimaa ja tulee aina olemaan. En varmasti ikinä tule tuntemaan oloani Espanjassa yhtä kotoisaksi kuin Suomessa, vaikka olenkin kotiutunut tänne hyvin. Alussa mietin tosi paljon sitä, että mitä mä oikeastaan täällä teen, miksi mä oon täällä. Tuntui pahalta miettiä, että olin hylännyt perheeni ja kaikki ystäväni ja muuttanut tänne. Miten saatoin olla niin itsekäs? Ja vain yhden miehen takia. Miehen, jota niin paljon rakastan. Mietin, onko se tarpeeksi? Poikaystävä vierellä, mutta perhe ja ystävät kaukana? Itsehän halusin tänne muuttaa, mutta onko minusta tähän? Pystynkö asumaan kaukana perheestäni ja ystävistäni, jotka on mulle niin tärkeitä? Todellisuus iski aika lujaa päin kasvoja. Tää ei ollut enää mikään rento vaihtarivuosi tai työharjoittelu, jonka jälkeen palaan takaisin arkeen koti-Suomeen, vaan tarkoituksena olisi viettää täällä ennaltamäärittelemätön aika. Ajattelin ihan hirveästi tulevaisuutta: Mummoni ja vanhempani eivät tästä enää nuorene, niin miksi ihmeessä minä muutin tänne sen sijaan, että viettäisin heidän kanssaan aikaa vielä kun se on mahdollista? Entä mitä sitten, kun veljeni saavat lapsia: Tulenko olemaan se "Espanja-täti", jonka he näkevät vain jouluisin ja juhannuksena, tai ehkä kolme kertaa vuodessa, jos hyvä tuuri käy? En voisi tutustua heihin sillä tavalla kuin haluaisin eivätkä he minuun. Mitä sitten, jos jonain päivänä saamme omia lapsia: Haluanko, että he käyvät koulut täällä, jossa koulutuksen taso ei todellakaan ole niin hyvä kuin Suomessa? Äitiysetuudetkaan eivät ole mitkään päätä huimaavat...
Paljon kysymyksiä ja vähän vastauksia. Toki faktat on hyvä tiedostaa, ja tulevaisuutta on välillä ihan hyvä miettiä ja punnita eri vaihtoehtoja, mutta meinasin jo halkoa pääni näitä asioita miettiessäni, kunnes päätin, että nyt vain nautin tästä hetkestä tässä ja nyt. Katsotaan sitten, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ei elämä ole kuitenkaan niin vakavaa eikä Espanja ole niin kaukana loppujen lopuksi. Edelleen lentokoneet lentää ja junat kulkee suuntaan ja toiseenkin. Nyt vain otan päivän kerrallaan, sitä kun ei ikinä tiedä, mitä elämässä tapahtuu ja minne sitä päätyy :) Mutta sen tiedän, että ne tärkeimmät ihmiset tukevat mua ja seisovat mun rinnalla aina päätän mä mitä tahansa, vaikka fyysisesti olisivatkin kauempana. Tällä hetkellä elämä on aika kivaa.
Näihin ajatuksiin lopettaen toivottelen kauniita unia <3
~Rikita
No comments:
Post a Comment