Silmieni eteen osui tänään eräs artikkeli Elite Dailyn sivuilla (löytyy täältä) viidestä ulkomailla asumisen masentavasta haittapuolesta, joista harvemmin kukaan puhuu ääneen: niinpä ajattelin tällä kertaa kirjoittaa hieman siitä.
Nyt joku kysyy: mitä haittapuolia ulkomailla asumisessa muka on? Täällä Valenciassakin paistaa aurinko lähes joka päivä ja lämpöä riittää, eihän siinä ole mitään valittamista. Elämä hymyilee, eikö niin? No minäpä kerron. Omien kokemusteni pohjalta.
Ennen kuin muutin Valenciaan viime joulukuussa olin asunut täällä aiemminkin, yhteensä noin puolentoista vuoden ajan, ensiksi Erasmus-vaihdossa vajaan vuoden ja sitten työharjoittelussa viitisen kuukautta. Ennen muuttoa ajattelin, että täällä asuminenhan on samaa kauraa kuin aiemminkin. Vaihtarina ollessa ei nyt ollut hirveästi velvollisuuksia (mitä nyt piti saada tietty määrä opintopisteitä, jotta saa opintotuen yms.), vaan vaihtarielämä oli melko rentoa kaikkine bileineen ja reissuineen. Vaihtarivuotena tutustuin ihmisiin eri puolilta maailmaa, ja sosiaalinen elämä ja uudet kaverit oli periaatteessa se henkireikä, jonka ympärillä elämä täällä pyöri. Se henkireikä piti löytää uudelleen, kun aloitin työharjoittelun: onnekseni tutustuin muihin ulkomaalaisiin työharjoittelijoihin, joiden kanssa tuli vietettyä aikaa myös vapaa-ajalla. Vaihtarivuosi ja työharjoittelu menivät ohi kuin siivillä, sain monia vieraitakin Suomesta asti.
Allekirjoitan sanonnan "matkustaminen avartaa", ja asuminen ulkomailla menee samaan kategoriaan. Jos olisin jäänyt Suomeen enkä lähtenyt vaihtoon ollenkaan, olisi monenmoiset kokemukset jääneet kokematta ja luultavasti katuisin tälläkin hetkellä päätöstäni, etten edes yrittänyt, sillä haaveenani oli joskus uskaltaa lähteä ulkomaille edes joksikin aikaa. Niin, ne kokemukset - niitä olen saanut enemmän kuin ikinä olisin tohtinut toivoa, ja ne on rikastuttanut mun elämää ihan huikeasti, ja mikä tärkeintä, ne on opettanut mulle tosi paljon. Kaikki kokemukset eivät kuitenkaan ole olleet niin positiivisia; mukaan mahtuu myös vähemmän positiivisia kokemuksia.. Kaikista oon kuitenkin oppinut jotain. Muun muassa vaihtarivuoden alku oli melko pysäyttävä: mietin, miten selviän tästä, miten pärjään, olen ihan yksin suuressa maailmassa kovasti perhettäni ja ystäviäni ikävöiden. Maa, kieli, kulttuuri..kaikki oli erilaista kuin mihin olin tottunut. Mutta pahin oli yksinäisyyden tunne, se oli jotain karmeaa. Tunsit itsesi yksinäiseksi, vaikket olisikaan ollut yksin. Pikkuhiljaa kuitenkin huomasin, että ikävä alkoi helpottaa ja aloin sopeutumaan yhä enemmän täkäläiseen elämäntyyliin ja tutustuin muihin vaihtareihin. Alun vaikeuksien jälkeen aloin jopa nauttimaan täällä elämisestä - siinä vaiheessa ajattelin "mä tein sen, mä selvisin!". Se oli aika huisin hienoa huomata, että mä pääsin sen vaikean ajan yli. Mun piti vain antaa aikaa itselleni. Kaikki eivät reagoi näin voimakkaasti muutoksiin kuin itse reagoin - se, miten reagoin, oli täysi yllätys itselleni. En ollut ajatellut, että alku olisi ollut mulle niin hankala.
Nyt tänne muuttaessani sama ilmiö toistui: ensimmäiset pari viikkoa olivat järkyttävät. Miksikö? Päässäni takoi vain ajatus, että olen tullut tänne jäädäkseni, ja että täällä minulla ei ollut minkäänlaista tukiverkkoa, ei perhettä, ei ystäviä. Nekin kaverit, joita olin saanut vaihtarivuoden ja työharjoittelun aikana eivät enää asuneet täällä, vaan he olivat palanneet omiin kotimaihinsa. Miten selviän? Minulta puuttui sosiaalinen elämä, se henkireikä, johon olin aiemmin turvautunut. Nyt minulla oli vain poikaystäväni. Kuten jo postauksessa Muutto kirjoitin, täällä asumisen hyvät ja huonot puolet konkretisoituivat vasta tänne muuttaessani, sillä tällä kertaa tulin tänne ennaltamäärittelemättömäksi ajaksi. Mun on täytynyt oikeasti opetella ajattelemaan positiivisesti ja ottamaan päivä kerrallaan.
Elite Dailyn artikkelissakin puhutaan syyllisyydentunnosta - tuttu juttu. Minä syyllistin itseäni, tai syyllistän edelleen itseäni siitä, että en voi olla läsnä mulle tärkeimpien ihmisten elämässä sillä tavalla kuin haluaisin, mutta sehän on oma vikani, sillä itsehän tänne halusin muuttaa. Minä itse halusin muuttaa tänne ja minä muutin. Itsekästä? Kyllä. En pääse osallistumaan kaikkiin tärkeisiin tapahtumiin, en pysty olemaan se tytär/se sisko/se ystävä kuin haluaisin olla. En pysty olemaan paikalla kaikkina hyvinä ja huonoina aikoina. Maanantaina mun pikkuveljeni aloitti armeijan, ja mua harmittaa niin vietävästi, etten pääse katsomaan sen valaa tai käymään sen luona siellä. Mun perhe oli alusta alkaen tänne muuttoa vastaan varoittaen, että ei se elämä ole siellä niin ruusuista kuin kuvittelin. Tottahan he puhuivat, mutta en ottanut sitä kuuleviin korviini... He kuitenkin alkoivat kai pikkuhiljaa hyväksymään muuttoni, kun he huomasivat, että olin tosissani. Kun lähdön aika tuli, olin samalla sekä innoissani että surullinen. Sen voin kertoa, että ehdottomasti pahinta ulkomaille muuttamisessa on nähdä sulle kaikista läheisimpien ihmisten suru ja ikävä, kun sä lähdet. Sä tiiät, että sä pärjäät kyllä jotenkuten, mutta entä ne, jotka sä jätät Suomeen?
Lisäksi artikkelissa tuodaan esille se fakta, että sä et tule koskaan sopeutumaan sataprosenttisesti uuteen kotiin/kotimaahan, vaikka yrittäisit kuinka paljon tahansa, ja se on vain hyväksyttävä. Paikka, jota mä voin kutsua oikeaksi kodiksi, on Suomessa, sillä mulla on siellä kaikki: koko tähänastisen elämäni juuret ja historia. Täällä mulla ei vastaavaa ole (tai jos onkin, niin tosi vähäisissä määrin), tää on mun "varakotini". Mä tuskin tulen koskaan ymmärtämään täkäläistä kulttuuria ja kieltä täydellisesti kaikkine pienine hienouksineen niin kuin mä ymmärrän suomalaista kulttuuria ja kieltä. Puhumattakaan puujalkavitseistä.. ;)
Summa summarum: ulkomailla asumisessa on sekä hyviä että huonoja puolia, ja ne täytyy vain hyväksyä. Joka tapauksessa +/- 0 kääntyy plussan puolelle, sillä mun mielestä täällä asuminen antaa kyllä lopulta enemmän kuin ottaa. Kahden maan ja kulttuurin välissä eläminen on välillä vähän haastavaa, mutta palkitsevaa, enkä vaihtais näitä kaikkia saatuja kokemuksia pois mistään hinnasta. :)
Seuraavassa postauksessa ajattelin kertoa viime viikonlopun yllärireissusta, ehkäpä kera muutamien kuvien!
Kauniita unia <3
~Rikita
21.6.15
Viikon kuulumiset
Tää(kin) viikko on mennyt tosi nopsaan ja taas yksi viikonloppu alkaa olla paketissa! Nyt kun toinen puolisko lähti yötöihin niin saan omassa rauhassa täällä raapustella uutta postausta ;)
Tää viikko ei ollut hirveästi muista poikkeava. Se mainittakoon, että oon palannut salille n. kolmen kuukauden tauon jälkeen, ja se kyllä tuntuu!! :D Ekan jalkatreenin jälkeen jalat oli niin muussia, että itteenikin vuoronperään itketti ja nauratti mun Ahtisaari-tyylinen vaappuminen! No mutta, sillä se lähtee millä se tulikin, joten oon reippaasti vaan jatkanut treenailua ja yrittänyt venytellä parhaani mukaan (usein muka "unohdan" venytellä = oon laiska siinä hommassa...). Hyvillä fiiliksillä mennään etiäppäin, ehkä tästä vielä kesäkuntoon päästään :) ...vuonna 2020... :D
Mulla oli torstaina työterveystarkastus, ja pakko kertoa, että se oli kyllä sangen mielenkiintoinen käynti... Nyt on aivan pakko jakaa tää kokemus :D Ajattelin, että eihän se nyt kauheen erilainen voi olla ku työterveystarkastus Suomessa. Sain lyhyet ohjeet etukäteen, ja niissä luki, että mun pitää muun muassa itse käydä apteekista hankkimassa purkki virtsakoetta varten, joka pitää ottaa kotona aamulla ennen tarkastusta :D Noh, ei siinä mitään, edellisenä iltana meitsi astui reippaana tyttönä sisään apteekkiin ja osti sellaisen kerta käskettiin. Hinta: 1 €. Okei. Seuraavana aamuna oli tosi kiva kantaa jotain virtsakoetta laukussa julkisissa matkustaen... Oikeaan paikkaan päästyäni mut kutsutaan sisään, ja hoitsu alkaa heti kyselemään pituutta, punnitsee mut, kattoo näön ja ottaa verikokeen. Sain jopa ite laittaa pienenpienen laastarin paikoilleen... Okei, tähän asti kaikki fine. Sitten se antaa käteen sellasen pikku putkilon, johon mun pitää ite kuulemma kaataa osa siitä virtsakoepurkin sisällöstä... No, menin vessaan ja aloin leikkiä professori Nullia purkkien ja putkiloiden kanssa hahaha.. Kas kun en ite saanu analysoida ja tutkia tuloksiakin... :D
Professori Nulli -hetkeni jälkeen pääsin itse lekurille. Se aloittaa kyselemällä mun henkilötietoja, ja sitten tulee ne peruskysymykset: poltatko tupakkaa, juotko alkoholia, onko sairauksia, syötkö terveellisesti ja monipuolisesti jne. Mainitsen, että yritän syödä säännöllisesti kotitekoista, puhdasta ruokaa, ja selitän, että juon vettä n. 3-4 litraa päivittäin, etenkin treenipäivinä tulee juotua paljon. Sen lekurin naama levis hämmennyksestä ja se tokas mulle, ettei nyt liiotella tarvi, sehän on ihan liikaa, ja että vähempikin riittää. Olin sillee wtf, mitä ihmettä, kuka lääkäri sanoo, että juo vähemmän vettä, kun yleensä se on just päinvastoin, että ihmisten pitäis juoda enemmän?? Joo, en oo tästä asiasta ihan samaa mieltä lekurin kanssa... Mä jatkan mun veden kittaamista, sano mitä sano :D
Lekuri jatko kuuntelemalla keuhkot, kattomalla silmät ja korvat. Sitten mun piti mennä makuulle ja yhtäkkiä se ottaa mun nilkasta kiinni ja riuhtasee jalan suorana ylös niin pitkälle ku venyy. Eihän normaalisti siinä mitään kummallista olis, mutta kun mä olin tosiaan pari päivää aiemmin ollut salilla ja tehnyt jalkatreenin 3 kuukauden tauon jälkeen niin arvatkaa vaan oliko etenkin takareidet jumissa!! Huusin sit hoosiannaa siellä melkein tuskankyyneleet silmissä ja lekuri ihmetteli, että mikä nyt :D Siinä sit puoliksi nauraen ja irvistäen yritin selittää, että on vähän jalat jumissa treenaamisesta... Se katto mua kun mitäkin outoa :D Tarkastuksen lopuksi se sit sano, että nyt sitten aamupalalle. Mietin, että hetkinen... Sanoin sille, että mä kyllä söin jo aamupalan, mitä sitten. Se kattoo mua taas oudosti ja toteaa "et sä olis saanut syödä aamupalaa ennen verikoetta, eikö kukaan sulle sanonut?". Jaa, no eipä tosiaan kukaan ollut siitä maininnut, enkä sitä voinu tietää, kun ei niissä ohjeissakaan mitään mainintaa siitä ollut. No, se kirjoitti sitten vaan ylös, että oon syönyt aamupalan, jotta ne tuloksia tutkiessa tietää, että jotkut arvot voi olla vähän normaalia enemmän koholla...
Että sellainen reissu. Mua vähän nauratti, kun mietin, miten simppelisti nää tällaiset hommat yleensä Suomessa hoituu :D Välillä muutenkin tuntuu, että täällä eletään vielä jollain kivikaudella joissain asioissa... Mutta kaipa näihinkin juttuihin pikkuhiljaa tottuu ja sopeutuu. Onhan tää erilainen kulttuuri ja täällä asiat on totuttu tekemään toisella tavalla kuin meillä Suomessa.
Siinä taisikin olla tämän viikon uutiset. Muuten päivät on menny normaalisti töitä tehden, salilla käyden ja ruokaa laitellen, eli ei mitään sen ihmeempää. Tänään oltiin muutama tunti biitsillä ottamassa arskaa ja jädellä :)
Ai niin, melkein unohtui mainita!! Tiistaina oli huippupäivä - sain Suomen-kotiini postia, että tästä plikasta kuoriutui vihdoin ja viimein liiketalouden tradenomi eli mä valmistuin koulusta lopulta!!! Milloinhan sitä pitäisi jonkunnäköiset juhlat, hmm... ;) Pakkohan tätä on juhlistaa jollain tapaa!
Näihin kuviin ja tunnelmiin on hyvä lopettaa tämä postaus. Nyt alan kattoo Hangover 3:sta!
Kauniita unia ja mukavaa viikon alkua <3
~Rikita
Tää viikko ei ollut hirveästi muista poikkeava. Se mainittakoon, että oon palannut salille n. kolmen kuukauden tauon jälkeen, ja se kyllä tuntuu!! :D Ekan jalkatreenin jälkeen jalat oli niin muussia, että itteenikin vuoronperään itketti ja nauratti mun Ahtisaari-tyylinen vaappuminen! No mutta, sillä se lähtee millä se tulikin, joten oon reippaasti vaan jatkanut treenailua ja yrittänyt venytellä parhaani mukaan (usein muka "unohdan" venytellä = oon laiska siinä hommassa...). Hyvillä fiiliksillä mennään etiäppäin, ehkä tästä vielä kesäkuntoon päästään :) ...vuonna 2020... :D
Mulla oli torstaina työterveystarkastus, ja pakko kertoa, että se oli kyllä sangen mielenkiintoinen käynti... Nyt on aivan pakko jakaa tää kokemus :D Ajattelin, että eihän se nyt kauheen erilainen voi olla ku työterveystarkastus Suomessa. Sain lyhyet ohjeet etukäteen, ja niissä luki, että mun pitää muun muassa itse käydä apteekista hankkimassa purkki virtsakoetta varten, joka pitää ottaa kotona aamulla ennen tarkastusta :D Noh, ei siinä mitään, edellisenä iltana meitsi astui reippaana tyttönä sisään apteekkiin ja osti sellaisen kerta käskettiin. Hinta: 1 €. Okei. Seuraavana aamuna oli tosi kiva kantaa jotain virtsakoetta laukussa julkisissa matkustaen... Oikeaan paikkaan päästyäni mut kutsutaan sisään, ja hoitsu alkaa heti kyselemään pituutta, punnitsee mut, kattoo näön ja ottaa verikokeen. Sain jopa ite laittaa pienenpienen laastarin paikoilleen... Okei, tähän asti kaikki fine. Sitten se antaa käteen sellasen pikku putkilon, johon mun pitää ite kuulemma kaataa osa siitä virtsakoepurkin sisällöstä... No, menin vessaan ja aloin leikkiä professori Nullia purkkien ja putkiloiden kanssa hahaha.. Kas kun en ite saanu analysoida ja tutkia tuloksiakin... :D
Professori Nulli -hetkeni jälkeen pääsin itse lekurille. Se aloittaa kyselemällä mun henkilötietoja, ja sitten tulee ne peruskysymykset: poltatko tupakkaa, juotko alkoholia, onko sairauksia, syötkö terveellisesti ja monipuolisesti jne. Mainitsen, että yritän syödä säännöllisesti kotitekoista, puhdasta ruokaa, ja selitän, että juon vettä n. 3-4 litraa päivittäin, etenkin treenipäivinä tulee juotua paljon. Sen lekurin naama levis hämmennyksestä ja se tokas mulle, ettei nyt liiotella tarvi, sehän on ihan liikaa, ja että vähempikin riittää. Olin sillee wtf, mitä ihmettä, kuka lääkäri sanoo, että juo vähemmän vettä, kun yleensä se on just päinvastoin, että ihmisten pitäis juoda enemmän?? Joo, en oo tästä asiasta ihan samaa mieltä lekurin kanssa... Mä jatkan mun veden kittaamista, sano mitä sano :D
Lekuri jatko kuuntelemalla keuhkot, kattomalla silmät ja korvat. Sitten mun piti mennä makuulle ja yhtäkkiä se ottaa mun nilkasta kiinni ja riuhtasee jalan suorana ylös niin pitkälle ku venyy. Eihän normaalisti siinä mitään kummallista olis, mutta kun mä olin tosiaan pari päivää aiemmin ollut salilla ja tehnyt jalkatreenin 3 kuukauden tauon jälkeen niin arvatkaa vaan oliko etenkin takareidet jumissa!! Huusin sit hoosiannaa siellä melkein tuskankyyneleet silmissä ja lekuri ihmetteli, että mikä nyt :D Siinä sit puoliksi nauraen ja irvistäen yritin selittää, että on vähän jalat jumissa treenaamisesta... Se katto mua kun mitäkin outoa :D Tarkastuksen lopuksi se sit sano, että nyt sitten aamupalalle. Mietin, että hetkinen... Sanoin sille, että mä kyllä söin jo aamupalan, mitä sitten. Se kattoo mua taas oudosti ja toteaa "et sä olis saanut syödä aamupalaa ennen verikoetta, eikö kukaan sulle sanonut?". Jaa, no eipä tosiaan kukaan ollut siitä maininnut, enkä sitä voinu tietää, kun ei niissä ohjeissakaan mitään mainintaa siitä ollut. No, se kirjoitti sitten vaan ylös, että oon syönyt aamupalan, jotta ne tuloksia tutkiessa tietää, että jotkut arvot voi olla vähän normaalia enemmän koholla...
Että sellainen reissu. Mua vähän nauratti, kun mietin, miten simppelisti nää tällaiset hommat yleensä Suomessa hoituu :D Välillä muutenkin tuntuu, että täällä eletään vielä jollain kivikaudella joissain asioissa... Mutta kaipa näihinkin juttuihin pikkuhiljaa tottuu ja sopeutuu. Onhan tää erilainen kulttuuri ja täällä asiat on totuttu tekemään toisella tavalla kuin meillä Suomessa.
Siinä taisikin olla tämän viikon uutiset. Muuten päivät on menny normaalisti töitä tehden, salilla käyden ja ruokaa laitellen, eli ei mitään sen ihmeempää. Tänään oltiin muutama tunti biitsillä ottamassa arskaa ja jädellä :)
 |
| Playa de la Malvarrosa, mukavan rento biitsisunnuntai! |
Ai niin, melkein unohtui mainita!! Tiistaina oli huippupäivä - sain Suomen-kotiini postia, että tästä plikasta kuoriutui vihdoin ja viimein liiketalouden tradenomi eli mä valmistuin koulusta lopulta!!! Milloinhan sitä pitäisi jonkunnäköiset juhlat, hmm... ;) Pakkohan tätä on juhlistaa jollain tapaa!
Näihin kuviin ja tunnelmiin on hyvä lopettaa tämä postaus. Nyt alan kattoo Hangover 3:sta!
Kauniita unia ja mukavaa viikon alkua <3
~Rikita
13.6.15
Muutto
Miten päädyin Espanjaan asumaan? Siinä vasta historia kerrottavaksi! Istukaahan alas ja valmistautukaa piiiiitkään romaaniin... ;)
Kaikki alkoi sangen mielenkiintoisesti. Lähdin syksyllä 2011 Erasmus-opiskelijavaihtoon Valenciaan pitkän pohdiskelun ja jahkailun jälkeen. Joskus mulla oli haaveena uskaltaa lähteä vaihtoon, mutta silti hakupapereiden jättäminen jännitti sikana! Päätin kuitenkin, että kokeilen nyt mihin mun rahkeet riittää, ja mietin, että pääseehän sieltä aina maitojunalla takaisin, mikäli en tykkäisi siellä olla. Ykkösvaihtoehtona mulla oli Valencia, ja sinne myös pääsin.
Miksi juuri Valencia? Enhän mä tiennyt koko kaupungista mitään ennen sinne menoa. Vain sen tiesin, että se on Itä-Espanjassa Välimeren rannalla, se ei ole niin iso kaupunki kuin Madrid ja Barcelona, mutta silti suurkaupunki, ja että siellä on ihan mukavan lämmin :D Ja siellä on ihan ok futisjengikin. Kai se lämpö ja meren ranta sitten houkutteli... ;) Takkuisen alun jälkeen sain pikkuhiljaa paljon uusia kavereita, ja kielitaitokin alkoi kehittyä: aloinkin viihtyä Espanjassa ihan toden teolla. Tykkäsin täällä olosta niin paljon, että anoin koululta lupaa olla vielä toisenkin lukukauden eli yhteensä olin vaihdossa kokonaisen vuoden.
Vaihto-opiskeluaika oli kyllä paljon muutakin kuin opiskelua, tai pikemminkin kaikkea muuta kuin sitä opiskelua.. :D Paljon illanistujaisia, bileitä, reissaamista... Sitä ei voi sanoin edes kuvailla kuinka siisti se vuosi oli. Kaikista huipuinta oli kuitenkin se, kun sain vieraita Suomesta: pystyin jakamaan ne hetket elämästäni kaikista rakkaimpien ihmisten kanssa! :) Vaihdossa tutustuin myös nykyiseen poikaystävääni yhteisten vaihtarikavereiden kautta. Enhän mä aluksi ajatellut, että tästä mitään vakavaa kehkeytyisi, mutta kappas - mites kävikään :D Kaiken koetun jälkeen oli melkoisen haikeaa palata takaisin Suomeen kesätöihin ja koulun penkille, mutta toisaalta Suomessa odottivat perhe ja ystävät, joiden näkemistä odotin sairaan innolla! On se aikamoinen fiilis, kun näkee vajaan vuoden jälkeen rakkaita ihmisiä ja jutut lentää samalla tavalla kuin aina ennenkin :) On ollu käsittämättömän hienoa huomata, että tosi ystävät pysyvät rinnalla oli välimatka kuinka pitkä tahansa ja oli sitten viime näkemästäkin kuinka pitkä aika tahansa.
Puoli vuotta vaihdon jälkeen maltoin pysyä Suomen kamaralla, sillä tammikussa 2013 tää tyttö aloitti työharjoittelun Valencian yliopistolla. Työharjoittelu kesti viisi kuukautta, mutta silloin ei hirveästi kyllä biletetty, kun ei enää jaksanut ;D Muutamia rauhallisia viikonloppureissuja lähimaastoon tehtiin poikkiksen kanssa. Harjoittelun jälkeen en oikein tiennyt mitä mun elämässä tapahtuisi seuraavaksi. Se nyt oli selvää kuin pässin liha, että opiskelut pitää saada kunnialla suoritettua loppuun, mutta mites sen etäsuhteen laita? No, ei siinä muu auttanut kuin "kärvistellä" etäsuhteessa, sillä kummallekin oli itsestäänselvää, että haluaa ehdottomasti olla toisen kanssa. Säännöllisin väliajoin kävimme toistemme luona, ja sitä yhteistä aikaa arvosti todella paljon, sillä aikaa oli vain rajallisesti.
Etäsuhteessa oli kuitenkin omat plussa- ja miinuspuolensa. Plussana se, kun toisen näki ja sai viettää aikaa toisen kanssa, siitä otti ihan kaiken irti ja nautti täysillä. Aikaa ei halunnut tuhlata turhanpäivisiin kinoihin. Ja kun sen toisen näki, oli se jotain spessua. Se kutkuttava ja odottava fiilis... Ihan kuin ensitreffeille olis mennyt :D Etäsuhteen aikana opin myös vihaamaan lentokenttiä :P Miljoonat heipat saanut heittää lentokentillä (en käytä sanaa hyvästit, koska se on mun mielestä jotenkin liian pysyvää, ihan kuin että "ei enää ikinä nähtäis"). Monet ilon ja surun kyyneleet on vierähtäny siellä. Kahden maan välillä eläminen on joskus kuin eläisi "kahden tulen" välissä, sillä molemmissa maissa on jotain rakasta ja jotain mitä odottaa. Siksi se onkin aina ristiriitaista matkustaa kummasta maasta tahansa toiseen: toisaalta sitä on allapäin, kun joutuu sanomaan heipat yhdessä päässä, mutta toisaalta sitä on onnellinen, kun siellä toisessa päässä on myös tärkeitä ja rakkaita ihmisiä odottamassa sua. Miinuksena se välillä jopa piinallinen odottaminen ja ikävöiminen, kun vain haluaisi olla toisen kanssa eikä se ole mahdollista... Joka parisuhteessa keskusteleminen on tärkeää, mutta yhteydenpito ja puhuminen etäsuhteessa on vielä tärkeämpää, koska muuten se ei vaan voi toimia.
Olimme etäsuhteessa yhteensä n. 2,5 vuotta kunnes muutin Valenciaan viime vuoden lopulla, ja pian olemme asuneetkin täällä puoli vuotta. Ihme kyllä, löysin töitä todella nopeasti. Ajattelin, että en varmaan saa täältä ikinä töitä, kun työtilanne täällä ei ole mikään paras, mutta reilu kuukausi siinä meni kunnes työpaikka löytyi! Tosi monet tutut sanoivat sitä, että "miten sä luulet löytäväsi töitä sieltä, kun ei espanjalaisetkaan löydä" ja ne varmaan pitivät mua hulluna :P Mä päätin näyttää kaikille epäilijöille närhen munat, ja tässä sitä ollaan! Mä oon vähän tällainen, että jos jotain päätän tehdä, teen sen 100 % täysillä ja sydäntäni kuunnellen. Tietysti järki täytyy pitää päässä, mutta teen aika paljon asioita tunteella. Teen yleensä sen, mikä tuntuu sillä hetkellä parhaalta. Tietty olin pitkään jo miettinyt ja punninnut Espanjaan muuttamisen hyviä ja huonoja puolia jo ennen muuttoa, mutta ne konkretisoituivat oikeastaan vasta muuton jälkeen.
Suomi on mun kotimaa ja tulee aina olemaan. En varmasti ikinä tule tuntemaan oloani Espanjassa yhtä kotoisaksi kuin Suomessa, vaikka olenkin kotiutunut tänne hyvin. Alussa mietin tosi paljon sitä, että mitä mä oikeastaan täällä teen, miksi mä oon täällä. Tuntui pahalta miettiä, että olin hylännyt perheeni ja kaikki ystäväni ja muuttanut tänne. Miten saatoin olla niin itsekäs? Ja vain yhden miehen takia. Miehen, jota niin paljon rakastan. Mietin, onko se tarpeeksi? Poikaystävä vierellä, mutta perhe ja ystävät kaukana? Itsehän halusin tänne muuttaa, mutta onko minusta tähän? Pystynkö asumaan kaukana perheestäni ja ystävistäni, jotka on mulle niin tärkeitä? Todellisuus iski aika lujaa päin kasvoja. Tää ei ollut enää mikään rento vaihtarivuosi tai työharjoittelu, jonka jälkeen palaan takaisin arkeen koti-Suomeen, vaan tarkoituksena olisi viettää täällä ennaltamäärittelemätön aika. Ajattelin ihan hirveästi tulevaisuutta: Mummoni ja vanhempani eivät tästä enää nuorene, niin miksi ihmeessä minä muutin tänne sen sijaan, että viettäisin heidän kanssaan aikaa vielä kun se on mahdollista? Entä mitä sitten, kun veljeni saavat lapsia: Tulenko olemaan se "Espanja-täti", jonka he näkevät vain jouluisin ja juhannuksena, tai ehkä kolme kertaa vuodessa, jos hyvä tuuri käy? En voisi tutustua heihin sillä tavalla kuin haluaisin eivätkä he minuun. Mitä sitten, jos jonain päivänä saamme omia lapsia: Haluanko, että he käyvät koulut täällä, jossa koulutuksen taso ei todellakaan ole niin hyvä kuin Suomessa? Äitiysetuudetkaan eivät ole mitkään päätä huimaavat...
Paljon kysymyksiä ja vähän vastauksia. Toki faktat on hyvä tiedostaa, ja tulevaisuutta on välillä ihan hyvä miettiä ja punnita eri vaihtoehtoja, mutta meinasin jo halkoa pääni näitä asioita miettiessäni, kunnes päätin, että nyt vain nautin tästä hetkestä tässä ja nyt. Katsotaan sitten, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ei elämä ole kuitenkaan niin vakavaa eikä Espanja ole niin kaukana loppujen lopuksi. Edelleen lentokoneet lentää ja junat kulkee suuntaan ja toiseenkin. Nyt vain otan päivän kerrallaan, sitä kun ei ikinä tiedä, mitä elämässä tapahtuu ja minne sitä päätyy :) Mutta sen tiedän, että ne tärkeimmät ihmiset tukevat mua ja seisovat mun rinnalla aina päätän mä mitä tahansa, vaikka fyysisesti olisivatkin kauempana. Tällä hetkellä elämä on aika kivaa.
Näihin ajatuksiin lopettaen toivottelen kauniita unia <3
~Rikita
Kaikki alkoi sangen mielenkiintoisesti. Lähdin syksyllä 2011 Erasmus-opiskelijavaihtoon Valenciaan pitkän pohdiskelun ja jahkailun jälkeen. Joskus mulla oli haaveena uskaltaa lähteä vaihtoon, mutta silti hakupapereiden jättäminen jännitti sikana! Päätin kuitenkin, että kokeilen nyt mihin mun rahkeet riittää, ja mietin, että pääseehän sieltä aina maitojunalla takaisin, mikäli en tykkäisi siellä olla. Ykkösvaihtoehtona mulla oli Valencia, ja sinne myös pääsin.
Miksi juuri Valencia? Enhän mä tiennyt koko kaupungista mitään ennen sinne menoa. Vain sen tiesin, että se on Itä-Espanjassa Välimeren rannalla, se ei ole niin iso kaupunki kuin Madrid ja Barcelona, mutta silti suurkaupunki, ja että siellä on ihan mukavan lämmin :D Ja siellä on ihan ok futisjengikin. Kai se lämpö ja meren ranta sitten houkutteli... ;) Takkuisen alun jälkeen sain pikkuhiljaa paljon uusia kavereita, ja kielitaitokin alkoi kehittyä: aloinkin viihtyä Espanjassa ihan toden teolla. Tykkäsin täällä olosta niin paljon, että anoin koululta lupaa olla vielä toisenkin lukukauden eli yhteensä olin vaihdossa kokonaisen vuoden.
 |
| Valencia - Ciudad de las Artes y las Ciencias illalla |
Vaihto-opiskeluaika oli kyllä paljon muutakin kuin opiskelua, tai pikemminkin kaikkea muuta kuin sitä opiskelua.. :D Paljon illanistujaisia, bileitä, reissaamista... Sitä ei voi sanoin edes kuvailla kuinka siisti se vuosi oli. Kaikista huipuinta oli kuitenkin se, kun sain vieraita Suomesta: pystyin jakamaan ne hetket elämästäni kaikista rakkaimpien ihmisten kanssa! :) Vaihdossa tutustuin myös nykyiseen poikaystävääni yhteisten vaihtarikavereiden kautta. Enhän mä aluksi ajatellut, että tästä mitään vakavaa kehkeytyisi, mutta kappas - mites kävikään :D Kaiken koetun jälkeen oli melkoisen haikeaa palata takaisin Suomeen kesätöihin ja koulun penkille, mutta toisaalta Suomessa odottivat perhe ja ystävät, joiden näkemistä odotin sairaan innolla! On se aikamoinen fiilis, kun näkee vajaan vuoden jälkeen rakkaita ihmisiä ja jutut lentää samalla tavalla kuin aina ennenkin :) On ollu käsittämättömän hienoa huomata, että tosi ystävät pysyvät rinnalla oli välimatka kuinka pitkä tahansa ja oli sitten viime näkemästäkin kuinka pitkä aika tahansa.
Puoli vuotta vaihdon jälkeen maltoin pysyä Suomen kamaralla, sillä tammikussa 2013 tää tyttö aloitti työharjoittelun Valencian yliopistolla. Työharjoittelu kesti viisi kuukautta, mutta silloin ei hirveästi kyllä biletetty, kun ei enää jaksanut ;D Muutamia rauhallisia viikonloppureissuja lähimaastoon tehtiin poikkiksen kanssa. Harjoittelun jälkeen en oikein tiennyt mitä mun elämässä tapahtuisi seuraavaksi. Se nyt oli selvää kuin pässin liha, että opiskelut pitää saada kunnialla suoritettua loppuun, mutta mites sen etäsuhteen laita? No, ei siinä muu auttanut kuin "kärvistellä" etäsuhteessa, sillä kummallekin oli itsestäänselvää, että haluaa ehdottomasti olla toisen kanssa. Säännöllisin väliajoin kävimme toistemme luona, ja sitä yhteistä aikaa arvosti todella paljon, sillä aikaa oli vain rajallisesti.
Etäsuhteessa oli kuitenkin omat plussa- ja miinuspuolensa. Plussana se, kun toisen näki ja sai viettää aikaa toisen kanssa, siitä otti ihan kaiken irti ja nautti täysillä. Aikaa ei halunnut tuhlata turhanpäivisiin kinoihin. Ja kun sen toisen näki, oli se jotain spessua. Se kutkuttava ja odottava fiilis... Ihan kuin ensitreffeille olis mennyt :D Etäsuhteen aikana opin myös vihaamaan lentokenttiä :P Miljoonat heipat saanut heittää lentokentillä (en käytä sanaa hyvästit, koska se on mun mielestä jotenkin liian pysyvää, ihan kuin että "ei enää ikinä nähtäis"). Monet ilon ja surun kyyneleet on vierähtäny siellä. Kahden maan välillä eläminen on joskus kuin eläisi "kahden tulen" välissä, sillä molemmissa maissa on jotain rakasta ja jotain mitä odottaa. Siksi se onkin aina ristiriitaista matkustaa kummasta maasta tahansa toiseen: toisaalta sitä on allapäin, kun joutuu sanomaan heipat yhdessä päässä, mutta toisaalta sitä on onnellinen, kun siellä toisessa päässä on myös tärkeitä ja rakkaita ihmisiä odottamassa sua. Miinuksena se välillä jopa piinallinen odottaminen ja ikävöiminen, kun vain haluaisi olla toisen kanssa eikä se ole mahdollista... Joka parisuhteessa keskusteleminen on tärkeää, mutta yhteydenpito ja puhuminen etäsuhteessa on vielä tärkeämpää, koska muuten se ei vaan voi toimia.
Olimme etäsuhteessa yhteensä n. 2,5 vuotta kunnes muutin Valenciaan viime vuoden lopulla, ja pian olemme asuneetkin täällä puoli vuotta. Ihme kyllä, löysin töitä todella nopeasti. Ajattelin, että en varmaan saa täältä ikinä töitä, kun työtilanne täällä ei ole mikään paras, mutta reilu kuukausi siinä meni kunnes työpaikka löytyi! Tosi monet tutut sanoivat sitä, että "miten sä luulet löytäväsi töitä sieltä, kun ei espanjalaisetkaan löydä" ja ne varmaan pitivät mua hulluna :P Mä päätin näyttää kaikille epäilijöille närhen munat, ja tässä sitä ollaan! Mä oon vähän tällainen, että jos jotain päätän tehdä, teen sen 100 % täysillä ja sydäntäni kuunnellen. Tietysti järki täytyy pitää päässä, mutta teen aika paljon asioita tunteella. Teen yleensä sen, mikä tuntuu sillä hetkellä parhaalta. Tietty olin pitkään jo miettinyt ja punninnut Espanjaan muuttamisen hyviä ja huonoja puolia jo ennen muuttoa, mutta ne konkretisoituivat oikeastaan vasta muuton jälkeen.
Suomi on mun kotimaa ja tulee aina olemaan. En varmasti ikinä tule tuntemaan oloani Espanjassa yhtä kotoisaksi kuin Suomessa, vaikka olenkin kotiutunut tänne hyvin. Alussa mietin tosi paljon sitä, että mitä mä oikeastaan täällä teen, miksi mä oon täällä. Tuntui pahalta miettiä, että olin hylännyt perheeni ja kaikki ystäväni ja muuttanut tänne. Miten saatoin olla niin itsekäs? Ja vain yhden miehen takia. Miehen, jota niin paljon rakastan. Mietin, onko se tarpeeksi? Poikaystävä vierellä, mutta perhe ja ystävät kaukana? Itsehän halusin tänne muuttaa, mutta onko minusta tähän? Pystynkö asumaan kaukana perheestäni ja ystävistäni, jotka on mulle niin tärkeitä? Todellisuus iski aika lujaa päin kasvoja. Tää ei ollut enää mikään rento vaihtarivuosi tai työharjoittelu, jonka jälkeen palaan takaisin arkeen koti-Suomeen, vaan tarkoituksena olisi viettää täällä ennaltamäärittelemätön aika. Ajattelin ihan hirveästi tulevaisuutta: Mummoni ja vanhempani eivät tästä enää nuorene, niin miksi ihmeessä minä muutin tänne sen sijaan, että viettäisin heidän kanssaan aikaa vielä kun se on mahdollista? Entä mitä sitten, kun veljeni saavat lapsia: Tulenko olemaan se "Espanja-täti", jonka he näkevät vain jouluisin ja juhannuksena, tai ehkä kolme kertaa vuodessa, jos hyvä tuuri käy? En voisi tutustua heihin sillä tavalla kuin haluaisin eivätkä he minuun. Mitä sitten, jos jonain päivänä saamme omia lapsia: Haluanko, että he käyvät koulut täällä, jossa koulutuksen taso ei todellakaan ole niin hyvä kuin Suomessa? Äitiysetuudetkaan eivät ole mitkään päätä huimaavat...
Paljon kysymyksiä ja vähän vastauksia. Toki faktat on hyvä tiedostaa, ja tulevaisuutta on välillä ihan hyvä miettiä ja punnita eri vaihtoehtoja, mutta meinasin jo halkoa pääni näitä asioita miettiessäni, kunnes päätin, että nyt vain nautin tästä hetkestä tässä ja nyt. Katsotaan sitten, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ei elämä ole kuitenkaan niin vakavaa eikä Espanja ole niin kaukana loppujen lopuksi. Edelleen lentokoneet lentää ja junat kulkee suuntaan ja toiseenkin. Nyt vain otan päivän kerrallaan, sitä kun ei ikinä tiedä, mitä elämässä tapahtuu ja minne sitä päätyy :) Mutta sen tiedän, että ne tärkeimmät ihmiset tukevat mua ja seisovat mun rinnalla aina päätän mä mitä tahansa, vaikka fyysisesti olisivatkin kauempana. Tällä hetkellä elämä on aika kivaa.
Näihin ajatuksiin lopettaen toivottelen kauniita unia <3
~Rikita
11.6.15
Ensimmäinen
Olen jo pitkän aikaa halunnut aloittaa blogin pitämisen - vihdoin sain sen aikaiseksi!
Tässä lyhyt ja ytimekäs esittely minusta, joka täällä ruudun takana kirjoittaa:
Kuka: espoolainen nuori nainen
Ikä: 25 vuotta
Asuinpaikkakunta: Valencia, Espanja
Harrastukset: kuntosali, ruoka, nukkuminen
Muut kiinnostuksen kohteet: jalkapallo, matkustaminen, musiikki, elokuvat, sarjat
Minulle on tärkeää: perhe, ystävät, terveys
Lempiruokani: herkullinen vuohenjuustosalaatti
Lempivärini: syvän sininen
Haaveilen: omasta kodista ja perheestä (sitten joskus tulevaisuudessa)
Pelkään: pimeää, ötököitä
Seuraavassa postauksessa ajattelin hieman avata sitä, miten päädyin tänne asumaan.
Katsotaan mitä tästä tulee.. ;)
~Rikita
Tässä lyhyt ja ytimekäs esittely minusta, joka täällä ruudun takana kirjoittaa:
Kuka: espoolainen nuori nainen
Ikä: 25 vuotta
Asuinpaikkakunta: Valencia, Espanja
Harrastukset: kuntosali, ruoka, nukkuminen
Muut kiinnostuksen kohteet: jalkapallo, matkustaminen, musiikki, elokuvat, sarjat
Minulle on tärkeää: perhe, ystävät, terveys
Lempiruokani: herkullinen vuohenjuustosalaatti
Lempivärini: syvän sininen
Haaveilen: omasta kodista ja perheestä (sitten joskus tulevaisuudessa)
Pelkään: pimeää, ötököitä
Seuraavassa postauksessa ajattelin hieman avata sitä, miten päädyin tänne asumaan.
Katsotaan mitä tästä tulee.. ;)
~Rikita
Subscribe to:
Posts (Atom)